#26 Kuulkaa hiljaiset maan

"Ootpas sä ujo." "Miks sä oot noin epäsosiaalinen?" "Koita viittailla tunneilla ennemmän."

Niin tuttuja lauseita, joita oon saanut kuulla niin kavereiden, opettajien kuin vähän vieraampienkin ihmisten sanomana. Kerran yläasteella ruotsinopettaja pyysi tunnin jälkeen jäämään luokkaan, ja tunnollisena ja kilttinä oppilaana ehdin mielessäni panikoida. Olinko unohtanut jonkun tärkeän palautettavan tehtävän? Kuitenkin asia koski ihan jotain muuta, ja ne sanat on jäänyt hyvin mun muistiin. "Miksi sä et viittaile tunneilla? Mä tiedän, että sä osaat nää asiat ja varmasti saisit kympin jos olisit aktiivisempi."

Olispa se niin helppoa. Jos silloin olisin tiennyt yhtä paljon kuin nyt, olisin voinut perustella viittaamattomuuttani opettajalle sen sijaan, että ajattelin olevani vain liian ujo.

Olen tässä vuoden sisällä tehnyt netissä paljon löytöjä, ja yksi suurimmista ja tärkeimmistä oli persoonallisuustesti. Sehän lähinnä antaa vaan osviittaa omista persoonallisuuden piirteistä, mutta ei se kovin kaukana totuudesta voi olla: mä olen introvertti.

Jos kyseinen termi ei ole tuttu, Wikipedia sanoo siitä näin: "Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellinen kuin kognitiivinen kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie sitä häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan”."

Koin monta ahaa-elämystä lukiessani erilaisia kirjoituksia introverteista. Ne oli kuin suoraan mun elämästä. Aloin ymmärtää itseäni enemmän, ja huomasin asioita, josta en ehkä ollut aikaisemmin tietoinen.

Introvertteja pidetään usein ujoina, epäsosiaalisina, joskus jopa töykeinä. He eivät mielellään osallistu ryhmäkeskusteluihin, vaan pitävät tarkkailusta ja syvällisistä keskusteluista kahden kesken läheisen ihmisen kanssa. Joskus saatan koulu- ja tallipäivän jälkeen torjua kavereiden pelaamispyynnöt. En tee sitä siksi, etten haluaisi pelata tai jutella kavereden kanssa, tai ollakseni töykeä. Ei todellakaan näin, nautin kyllä kavereitteni seurasta. Saatan vain olla todella väsynyt pitkän päivän jälkeen, kun olen ollut tekemisissä ihmisten kanssa. Introvertti tarvitsee tilaa ja omaa aikaa, jotta jaksaa taas olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Taka-alalta tarkkailu ja asioiden syvällisempi ja tarkempi pohtiminen ovat introverttien ominaisuuksia, joista voi olla hyötyä. Usean kirjoituksden mukaan introvertit keskittyvät yhteen asiaan kerralla täysillä, eivätkä jätä mitään puolitiehen. Myös ongelmanratkaisu luonnistuu introverteilta hyvin juurikin pohdiskelun ja tarkastelun ansiosta. Introvertit huo,aavat myös asioita, joita nopeampiliikkeiset ihmiset eivät ehkä huomaa.

Nyky-yhteiskunta on hieman enemmän ekstroverteille suotuisa, sillä esimerkiksi työelämässä arvostetaan enemmän itseään esille tuovia henkilöitä. Se aiheuttaa omat haasteensa introverteille, jotka eivät mielellään ole huomion keskipisteenä. Toki hekin varmasti selviytyvät samoista töistä, se vaan vaatii enemmän ponnisteluja.

Kouluissa introverttina olemisen hankaluus näkyy arvosanoissa. Introvertit paneutuvat kyllä tekemisiinsä täysillä, ja oppivat paljon, mutta tuntiaktiivisuus on hieman ongelmallista, kun ei halua olla huomion keskipisteenä. Käyttäytymisarvosanaankin vaikuttaa se, miten paljon tunneilla viittailee. Tämän takia itsellänikin olisi voinut yläasteella olla monikin arvosana yhden korkeampi, mutta ei sitten viittailemattomuuden takia ollut. Se, että ei ole aktiivinen vastailemaan tunneilla, ei liity osaamiseen välttämättä mitenkään. Kaikki vain eivät halua olla äänessä, vaan oppia rauhassa ja näyttää osaamisensa kokeessa. Tähän pitäisi mielestäni kiinnittää enemmän huomiota kouluissa.


Wikipediateksti aiheesta
www.introvertit.net
Jani Kaaron kolumni introverteista

#25 Heppajuttuja

Olympialaisten kouluratsastusta seuranneet varmasti näkivät Charlotte Dujardinin ja Valegron hienon Kür-ohjelman. Se nostatti tunteet pintaan paitsi kyseiselle ratsastajalle, myös monelle katsojalle, niin hienon radan ratsukko suoritti. Siitä tässä lajissa on kyse, intohimosta. Kun suoritus onnistuu, vuodatetaan ilon kyyneliä, kun se taas ei sujukaan suunnitelmien mukaan, pettymys on käsin kosketeltavissa. Silti katse on aina ylöspäin, ja periksi ei anneta.

Muiden onnistuneita suorituksia katsellessa alkaa miettiä omaa "ratsastusuraa". Mun ja Mepin kausi meni nyt vähän metsään, ehdittiin kahdet kisat kisata ennen Mepin liukastumista. Kesken kisakauden saikuttaminen syö vähän motivaatiota, ja siinä miettii, että onko tässä nyt järkeä. Siinä vaiheessa, kun ajat kaksi kertaa päivässä huuhtelemaan toisen jalassa olevaa haavaa, miettii, että mitäs mä tässä elämässä halusinkaan.

Todellisuuteen herää, kun siinä Mepin vieressä kyykistellessä ja sen jalkaa suihkutellessa nuoriherra tökkää turvallaan takaraivoa ja rupeaa nypläämään hiuksia. Tää hevonen on oikeesti maailman paras hevonen, just mulle. Se ei ehkä osaa Grand Prix -tason liikkeitä, tai hyppää 70 senttiä isompia esteitä. Mutta sen luonne on ihan paras, ja naama maailman söpöin. Se myös rakastaa takaisin, ja on tosi kiltti, vähän ehkä poikamaisella tavalla. Kisoissa on kiva käydä, vaikkei me aina pärjättäisikään, paras tunne on se kun radalta tulee pois kyynelet silmissä, kun hevonen on ylittänyt itsensä. Meppi yrittää aina parhaansa, välillä sitä parasta rokottaa vaan pieni keskittymisen puute, kun muut hevoset on aika mielenkiintoisia.

Monelle, joka ei hevosten, tai ylipäätään eläinten kanssa ole kovinkaan paljoa tekemisissä, voi olla hankala käsittää, miten me jaksetaan aina touhuta näiden aikaavievien eläinten kanssa. Sitä on hankala selittää. Vaikka huonoja päiviä on tosi paljon, niin joskus hevoset onnistuu muistuttamaan niistä hyvistä hetkistä, joita niiden kanssa kohtaa. Se voi olla ensimmäinen laukannosto ikinä, ensimmäinen luokkavoitto, tai yksinkertaisesti lämmin rapsutteluhetki. Välillä nämä hyvät hetket tuppaavat stressin keskellä unohtumaan, mutta hevoset kyllä muistuttavat niistä. Siihen riittää pelkkä pehmeä turvan hipaisu ja utelias katse.

Kauden 2016 ensimmäiset kisat

#24 Assembly

Kirjotan nyt tästäki viikon myöhässä. Oltiin siis veljen ja serkun kanssa 4.-7.8. Helsingissä Assembly Summer -tapahtumassa. Käytännössä siis pelattiin tietokonepelejä viikonloppu putkeen parin tuhannen muun peli-ihmisen kanssa. Kuulostaa ehkä tosi tylsältä ja puuduttavalta, joillekin voi tää mun uusi harrastus tulla vähän yllätyksenä, mutta mä vietin taas yhden elämäni parhaimmista hetkistä siellä.

Mä en ees osaa ottaa niin hyviä kuvia mun puhelimella, että niistä välittyisi se tunnelma, joka Assyilla vallitsee koko viikonlopun. Se saa mun ihon kananlihalle, ja, ihan oikeesti, tunteet pintaan. Vaikka siellä ei kovin paljoa välttämättä kommunikoi muiden ihmisten kanssa (huolimatta siitä, että naapuri istuu siinä alle metrin päässä), se yhteenkuuluvuuden tunne on jotain todella upeeta. Missään en oo kokenut samanlaista fiilistä. Sitä on tosi vaikeeta kuvailla sanoin, se pitäisi itse kokea.

Mä myös ylitin itseni Assyilla, valvoin viimeisen yön ihan kokonaan, ja kotimatkallakin nukuin noin tunnin. Silti jaksoi hyvin pelata vielä viimeisetkin hetket, ennen kuin iskä haki kotiin.

Odotan jo innolla Wintereitä, puoli vuotta on kuitenkin yllättävän pitkä aika odottaa jotain niinkin mahtavaa tapahtumaa.

#23 Herätyyys

No hupsista, pieni kesäloma näköjään päässyt valtaamaan mun blogin. Toisaalta, nyt on hyvä hetki kirjoittaa, kun on tapahtunut kaikkea vähän mielenkiintoisempaa.

Mä korotin mun ruotsin yo-arvosanaa. Siis oikeasti korotin, sain siitä E:n ja oon tosi tyytyväinen tulokseen, kuuntelu kun oli aika vaikee. Hain myös Turun yliopistoon, mutta huolimatta siitä että nousin toiselta varasijalta ensimmäiselle, en sinne päässyt. Niin mun tuuria. No, mulla on tässä jonkunlainen varasuunnitelma, mutta nyt otan hetken rennosti, kun siihen vihdoin on mahdollisuus. Vaikka sitä ei ihan heti uskoisi, eikä välttämättä päällepäin ole näkynytkään, mulla on ollut ihan äärettömän kova stressi päällä. Joo, mä oon vaaaan tehny töitä ja siinä samassa opiskellut, lukenut pääsykokeisiin, jännittänyt pääsykokeiden tuloksia ja tietty hoitanut Mepin. Ja siinä välissä pitäis vielä löytää aikaa muille ihmisille. Tän lisäksi mun itsetuntoa syö esimerkiksi just toi kouluhomma, siis miten mä voin epäonnistua noin,

Tätä mun yliväsymystilaa ei yhtään helpottanut Mepin pikku äksidentti, se liukastu laitumella, ja nyt vihdoin viime viikonloppuna, neljä viikkoa liukastumisen jälkeen, oon päässyt takasin sen selkään. Kävelemään 30min päivässä. Vaikka mulla on sen suhteen ollut paljon kevyempää, niin stressi siitä, paraneeko jalka kunnolla ja aikataulussa on kanssa väsyttänyt. Kontrolliultra pitäisi vielä varata, tietäisi vähän missä mennään. Mä oon muutenki jopa vähän hysteerinen hevosten jalkojen suhteen. Ja kun tämä tapahtu vielä keskellä kesän parasta kisakautta. Ei pahemmin naurata. No, Meppi on onneksi tyytyväinen lomaansa.

Mä oon myös muuttanut Auraan, ja se on tuonu vähän lisää iloa mun elämään. Tosin oon ehtinyt asua siellä vasta vajaan viikon ja nyt jo oon koko viikonlopun pois kotoa. Lähdettiin siis Assemblyyn taas, viime kerrasta alkaa olla jo se puoli vuotta. Niille jotka ei ehkä tiedä vielä, Assembly on suurempi lanitapahtuma, eli jengi pelaa koko viikonlopun ja seuraa muuta oheistoimintaa. Nukkuminen saattaa jäädä, mut mitäpä sitä ei pelien eteen tekisi? Tää viikonloppu tekee toisaalta hyvää, koska en oo ehtinyt pelata nyt paljoakaan, kun on ollut muuttoa ja muuta kiirettä. Nyt saa pelata neljä päivää ihan rauhassa.

Täällä Helsingissä ollessa ehdin tavata pitkästä aikaa mun yhtä pitkäaikaisinta ystävää. En ees muistanut, miten helposti aika voikaa kulua kun vaihtaa kuulumisia. Vähän piristystä elämään.

Hyviä vinkkejä ranteiden venyttelyyn ja muuhun huoltamiseen saa antaa, useemman tunnin peliputki kun tuntuu näin vanhassa ja raihnaisessa kropassa!

#22 Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas

Ei mulla oikeesti mitään ihmeellistä kirjoteltavaa nyt ollut. Teki vaan mieli kirjottaa samalla kun kuuntelen Ellinooran Leijonakuningasta Youtubesta, siitä biisitä toi otsikkokin on. Oon löytäny iha sikan uusii lemppariartistei. Okei, osa niistä ei oo sillee uusia, mutta mä en oo niitä kuunnellu niin hirveesti, esimerkiks Chisu ja Anna Puu.

Lueskelin tässä mun blogia ihan ekasta postauksesta alkaen ja jestas että kaipaan Ruotsiin. On mulla asiat ihan jees täällä Suomessaki, ihmissuhteet on about kunnossa, mulla on töitä ja kauheella vimmalla koitan treenata pääsykokeisiin. Mut Helsingborgissa oli sitä jotain, se paikka jäi mun sydämeen ihan kunnolla. Tai mun sydän jäi sinne. Se on mun unelmakaupunki. Ehkä maailman täydellisin paikka, just sellanen missä voisin viettää mun loppuelämän. Just nyt se ei ehkä oo ihan mahdollista, toivottavasti sit tulevaisuudessa pääsen sinne takas.

Joku voi miettiä nyt että mihin pääsykokeisiin mä niin kovasti luen. Hain siis yhteishaussa Turun yliopistoon lukemaan pohjoismaisia kieliä. Jep, kuulostaa epämukavalta mut etenki just ruotsi on lähellä mun sydäntä (miten ihmeessä?!). En oo sen tarkemmin suunnitellu mitä teen jos en pääsekkää sinne sisään, enkä kyllä tiiä miten järjestelen mun asiat jos nyt sinne satun pääsemään. Toisaalta ehtiihän tässä vähä suunnitella vaikka koko kesän ajan.

Eipä tässä kai ihmeempiä, laitan tähän loppuun kuvan mun ja Mepin kaudenavauskisoista, Punkin tallilta. Mentiin helppo c, prosentteja saatiin aika hyvin (lue: en muista kuinka paljon) ja sijotuttiin jaetulle neljännelle sijalle vaikken ite ollut oikeen tyytyväinen rataan.

Jatkan tästä suomalaisten ja ruotsalaisten biisien popittamista, mukavaa viikon alkua kaikille!

Petra Marklund - Händerna Mot Himlen

Vesala - Tytöt ei soita kitaraa

Ellinoora - Leijonakuningas

#21 ...And a Happy New Year

Vajaa kaksi viikkoa vuotta 2016 takana, ja alku ainakin oli kaikkea muuta kuin helppo. Tai mukavaa siinä oli reissu Poriin sukulaisille, käytiin vähän ostoksilla Porin uudessa kauppakeskuksessa, Puuvillassa. Perjantaina 1.1. auton nokka osoitti siis kohti Poria, ja samana iltana tallinomistaja soitti äitille. Hilu ähkyili. Mikäs sen mukavampaa, kuin olla parinsadan kilometrin päässä kotoa samalla, kun hevonen sairastaa. Lauantaina sitten lähdettiin kotiin niin hyvissä ajoin, että ehdittiin käydä tallilla hoitamassa sairastelijaa.

Nyt Hilu voi jo paljon paremmin, ainakin se käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla, eli hyvin raivostuttavasti.

Meppi kääntyi nyt seitsemänvuotiaaksi. Seitsemän. Se on melkeen kymmenen. Tuntuu kuin se olisi juuri kääntynyt nelivuotiaaksi. Se on kyllä kasvanut paljon aikuisemmaksi, nyt uskaltaa jo ratsastaa ilman satulaa jopa näin talvella :D

Mulla on kauhea ahdistus opiskelujen takia. Tai suunnitelmat mulla on selvillä, mutta pelottaa ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Myös kauheet paineet siitä, mitä muut ajattelee, jos tuleekin epäonnistumisia. Kaikesta pieni ihminen osaakin ottaa paineita.