Muiden onnistuneita suorituksia katsellessa alkaa miettiä omaa "ratsastusuraa". Mun ja Mepin kausi meni nyt vähän metsään, ehdittiin kahdet kisat kisata ennen Mepin liukastumista. Kesken kisakauden saikuttaminen syö vähän motivaatiota, ja siinä miettii, että onko tässä nyt järkeä. Siinä vaiheessa, kun ajat kaksi kertaa päivässä huuhtelemaan toisen jalassa olevaa haavaa, miettii, että mitäs mä tässä elämässä halusinkaan.
Todellisuuteen herää, kun siinä Mepin vieressä kyykistellessä ja sen jalkaa suihkutellessa nuoriherra tökkää turvallaan takaraivoa ja rupeaa nypläämään hiuksia. Tää hevonen on oikeesti maailman paras hevonen, just mulle. Se ei ehkä osaa Grand Prix -tason liikkeitä, tai hyppää 70 senttiä isompia esteitä. Mutta sen luonne on ihan paras, ja naama maailman söpöin. Se myös rakastaa takaisin, ja on tosi kiltti, vähän ehkä poikamaisella tavalla. Kisoissa on kiva käydä, vaikkei me aina pärjättäisikään, paras tunne on se kun radalta tulee pois kyynelet silmissä, kun hevonen on ylittänyt itsensä. Meppi yrittää aina parhaansa, välillä sitä parasta rokottaa vaan pieni keskittymisen puute, kun muut hevoset on aika mielenkiintoisia.
Monelle, joka ei hevosten, tai ylipäätään eläinten kanssa ole kovinkaan paljoa tekemisissä, voi olla hankala käsittää, miten me jaksetaan aina touhuta näiden aikaavievien eläinten kanssa. Sitä on hankala selittää. Vaikka huonoja päiviä on tosi paljon, niin joskus hevoset onnistuu muistuttamaan niistä hyvistä hetkistä, joita niiden kanssa kohtaa. Se voi olla ensimmäinen laukannosto ikinä, ensimmäinen luokkavoitto, tai yksinkertaisesti lämmin rapsutteluhetki. Välillä nämä hyvät hetket tuppaavat stressin keskellä unohtumaan, mutta hevoset kyllä muistuttavat niistä. Siihen riittää pelkkä pehmeä turvan hipaisu ja utelias katse.
 |
| Kauden 2016 ensimmäiset kisat |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti