#25 Heppajuttuja

Olympialaisten kouluratsastusta seuranneet varmasti näkivät Charlotte Dujardinin ja Valegron hienon Kür-ohjelman. Se nostatti tunteet pintaan paitsi kyseiselle ratsastajalle, myös monelle katsojalle, niin hienon radan ratsukko suoritti. Siitä tässä lajissa on kyse, intohimosta. Kun suoritus onnistuu, vuodatetaan ilon kyyneliä, kun se taas ei sujukaan suunnitelmien mukaan, pettymys on käsin kosketeltavissa. Silti katse on aina ylöspäin, ja periksi ei anneta.

Muiden onnistuneita suorituksia katsellessa alkaa miettiä omaa "ratsastusuraa". Mun ja Mepin kausi meni nyt vähän metsään, ehdittiin kahdet kisat kisata ennen Mepin liukastumista. Kesken kisakauden saikuttaminen syö vähän motivaatiota, ja siinä miettii, että onko tässä nyt järkeä. Siinä vaiheessa, kun ajat kaksi kertaa päivässä huuhtelemaan toisen jalassa olevaa haavaa, miettii, että mitäs mä tässä elämässä halusinkaan.

Todellisuuteen herää, kun siinä Mepin vieressä kyykistellessä ja sen jalkaa suihkutellessa nuoriherra tökkää turvallaan takaraivoa ja rupeaa nypläämään hiuksia. Tää hevonen on oikeesti maailman paras hevonen, just mulle. Se ei ehkä osaa Grand Prix -tason liikkeitä, tai hyppää 70 senttiä isompia esteitä. Mutta sen luonne on ihan paras, ja naama maailman söpöin. Se myös rakastaa takaisin, ja on tosi kiltti, vähän ehkä poikamaisella tavalla. Kisoissa on kiva käydä, vaikkei me aina pärjättäisikään, paras tunne on se kun radalta tulee pois kyynelet silmissä, kun hevonen on ylittänyt itsensä. Meppi yrittää aina parhaansa, välillä sitä parasta rokottaa vaan pieni keskittymisen puute, kun muut hevoset on aika mielenkiintoisia.

Monelle, joka ei hevosten, tai ylipäätään eläinten kanssa ole kovinkaan paljoa tekemisissä, voi olla hankala käsittää, miten me jaksetaan aina touhuta näiden aikaavievien eläinten kanssa. Sitä on hankala selittää. Vaikka huonoja päiviä on tosi paljon, niin joskus hevoset onnistuu muistuttamaan niistä hyvistä hetkistä, joita niiden kanssa kohtaa. Se voi olla ensimmäinen laukannosto ikinä, ensimmäinen luokkavoitto, tai yksinkertaisesti lämmin rapsutteluhetki. Välillä nämä hyvät hetket tuppaavat stressin keskellä unohtumaan, mutta hevoset kyllä muistuttavat niistä. Siihen riittää pelkkä pehmeä turvan hipaisu ja utelias katse.

Kauden 2016 ensimmäiset kisat

#24 Assembly

Kirjotan nyt tästäki viikon myöhässä. Oltiin siis veljen ja serkun kanssa 4.-7.8. Helsingissä Assembly Summer -tapahtumassa. Käytännössä siis pelattiin tietokonepelejä viikonloppu putkeen parin tuhannen muun peli-ihmisen kanssa. Kuulostaa ehkä tosi tylsältä ja puuduttavalta, joillekin voi tää mun uusi harrastus tulla vähän yllätyksenä, mutta mä vietin taas yhden elämäni parhaimmista hetkistä siellä.

Mä en ees osaa ottaa niin hyviä kuvia mun puhelimella, että niistä välittyisi se tunnelma, joka Assyilla vallitsee koko viikonlopun. Se saa mun ihon kananlihalle, ja, ihan oikeesti, tunteet pintaan. Vaikka siellä ei kovin paljoa välttämättä kommunikoi muiden ihmisten kanssa (huolimatta siitä, että naapuri istuu siinä alle metrin päässä), se yhteenkuuluvuuden tunne on jotain todella upeeta. Missään en oo kokenut samanlaista fiilistä. Sitä on tosi vaikeeta kuvailla sanoin, se pitäisi itse kokea.

Mä myös ylitin itseni Assyilla, valvoin viimeisen yön ihan kokonaan, ja kotimatkallakin nukuin noin tunnin. Silti jaksoi hyvin pelata vielä viimeisetkin hetket, ennen kuin iskä haki kotiin.

Odotan jo innolla Wintereitä, puoli vuotta on kuitenkin yllättävän pitkä aika odottaa jotain niinkin mahtavaa tapahtumaa.

#23 Herätyyys

No hupsista, pieni kesäloma näköjään päässyt valtaamaan mun blogin. Toisaalta, nyt on hyvä hetki kirjoittaa, kun on tapahtunut kaikkea vähän mielenkiintoisempaa.

Mä korotin mun ruotsin yo-arvosanaa. Siis oikeasti korotin, sain siitä E:n ja oon tosi tyytyväinen tulokseen, kuuntelu kun oli aika vaikee. Hain myös Turun yliopistoon, mutta huolimatta siitä että nousin toiselta varasijalta ensimmäiselle, en sinne päässyt. Niin mun tuuria. No, mulla on tässä jonkunlainen varasuunnitelma, mutta nyt otan hetken rennosti, kun siihen vihdoin on mahdollisuus. Vaikka sitä ei ihan heti uskoisi, eikä välttämättä päällepäin ole näkynytkään, mulla on ollut ihan äärettömän kova stressi päällä. Joo, mä oon vaaaan tehny töitä ja siinä samassa opiskellut, lukenut pääsykokeisiin, jännittänyt pääsykokeiden tuloksia ja tietty hoitanut Mepin. Ja siinä välissä pitäis vielä löytää aikaa muille ihmisille. Tän lisäksi mun itsetuntoa syö esimerkiksi just toi kouluhomma, siis miten mä voin epäonnistua noin,

Tätä mun yliväsymystilaa ei yhtään helpottanut Mepin pikku äksidentti, se liukastu laitumella, ja nyt vihdoin viime viikonloppuna, neljä viikkoa liukastumisen jälkeen, oon päässyt takasin sen selkään. Kävelemään 30min päivässä. Vaikka mulla on sen suhteen ollut paljon kevyempää, niin stressi siitä, paraneeko jalka kunnolla ja aikataulussa on kanssa väsyttänyt. Kontrolliultra pitäisi vielä varata, tietäisi vähän missä mennään. Mä oon muutenki jopa vähän hysteerinen hevosten jalkojen suhteen. Ja kun tämä tapahtu vielä keskellä kesän parasta kisakautta. Ei pahemmin naurata. No, Meppi on onneksi tyytyväinen lomaansa.

Mä oon myös muuttanut Auraan, ja se on tuonu vähän lisää iloa mun elämään. Tosin oon ehtinyt asua siellä vasta vajaan viikon ja nyt jo oon koko viikonlopun pois kotoa. Lähdettiin siis Assemblyyn taas, viime kerrasta alkaa olla jo se puoli vuotta. Niille jotka ei ehkä tiedä vielä, Assembly on suurempi lanitapahtuma, eli jengi pelaa koko viikonlopun ja seuraa muuta oheistoimintaa. Nukkuminen saattaa jäädä, mut mitäpä sitä ei pelien eteen tekisi? Tää viikonloppu tekee toisaalta hyvää, koska en oo ehtinyt pelata nyt paljoakaan, kun on ollut muuttoa ja muuta kiirettä. Nyt saa pelata neljä päivää ihan rauhassa.

Täällä Helsingissä ollessa ehdin tavata pitkästä aikaa mun yhtä pitkäaikaisinta ystävää. En ees muistanut, miten helposti aika voikaa kulua kun vaihtaa kuulumisia. Vähän piristystä elämään.

Hyviä vinkkejä ranteiden venyttelyyn ja muuhun huoltamiseen saa antaa, useemman tunnin peliputki kun tuntuu näin vanhassa ja raihnaisessa kropassa!